sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Philip Roth: Nöyryytys

Philip Roth: Nöyryytys (146 s., WSOY 2011)
(alkup. The Humbling,  2009)

Philip Rothin kerronnassa hämmentävintä on se, että kun on aika pikakelata tarinaa eteenpäin, lukija ei kuule kelausnapin painallusta vaan hän suorastaan soljahtaa viikon, kuukauden tai vuoden päähän ja pystyy jatkamaan lukemista kuin mitään ei olisi tapahtunut. Rothin kerronnan lukeminen on siis vaivatonta sanan parhaassa merkityksessä, se on kuin joisi mehua jossa on juuri oikea määrä hedelmälihaa tai kuin jos osuisi aina mehutauon jälkeen takaisin television eteen juuri mainoskatkon päättyessä.

Nöyryytys on kolmas kirja neljän lyhyen romaanin sarjasta, joka edustaa Rothin - pitkän linjan kirjailijan - kypsää vaihetta. Kirjat ovat kompakteja, teemoiltaan itsevarmoja ja niin loppuun asti hiottuja, että niillä voisi vaikka pelata curlingia. Roth ei ole kirjailija, joka iän karttuessa siirtyisi puhumaan norsunluutorneista, menisi naimisiin omien omituisuuksiensa kanssa tai puhuisi vihdoin suunsa puhtaaksi. Sen sijaan hän käyttää tyynesti hyväkseen kokemustaan kirjailijana ja kahdeksattakymmenettään käyvänä miehenä ja tislaa niistä ehjiä tarinoita.


Nöyryytys on kertomus seitemättäkymmenettä ikävuottaan lähestyvästä teatterinäyttelijästä, Simon Axlerista. Kaikki on aina käynyt mieheltä lavalla luonnostaan: hän on osannut kuunnella ja sanoa sanottavansa sellaisella intensiteetillä, että se on tehnyt hänestä tähden. Mutta yhtäkkiä se luontevuus on poissa. Näyttelijä huomaakin näyttelevänsä, pettävänsä lavalla yleisöä ja itseään. Hänestä tulee kiusallisen itsetietoinen.

Ura katkeaa, vaimo jättää ja mies erakoituu maataloonsa. Hän huomaa näyttelevänsä romahtaneen ja romahtavan miehen roolia ja kiusaantuu kun sekään ei oikein suju. Hän on yhä liian tietoinen. Sitten pihaan ajaa nuorempi nainen, Pegeen Mike, joka antaa Simonille syyn toimia: alkaa joko paluu oikeille raiteille tai Simonin itselleen kirjoittaman draaman viimeinen, epätoivoinen näytös.

Nöyryytys kertoo siitä, mitä miehestä jää jäljelle kun hän näkee kaiken saavuttamansa vain sattumana ja illuusiona; kun illuusion murtuminen antaa ymmärtää, että sen takana oli vain hyvää onnea ja perusteetonta itseluottamusta. Ja mitä tapahtuu, kun kaikki tämä hyökkää päälle miehen elämän viimeisellä kolmanneksella, kun ihmisessä ei enää ole samanlaista kimmoisuutta taistella vastaan. Onko kaikenlainen taistelu vain oman haudan kaivamista syvemmäksi, jotta romahtaminen kävisi kahta dramaattisemmin? 

Luettuani Rothin viimeisimmän kirjan, Nemesiksen, kritisoin tapaa jolla kirjan isot kysymykset toistuvat ja niitä nivotaan yhteen kerta kerran jälkeen, aina uudelleen samoihin päätelmiin päätyen. Nöyryytyskin alkaa hieman samoilla nuoteilla: eräässä kovin pitkässä keskustelussa Simon ja agenttinsa onnistuvat pukemaan Simonin ongelman niin moniksi eri sanoiksi kuin inhimillisesti mahdollista. Sen jälkeen kerronta alkaa kuitenkin taas lentää, ja lukija huomaa lopulta kirjan päätyvän tilanteeseen, jossa kaikki nivoutuu ovelasti yhteen kuin itsestään eli juuri niin kuin pitääkin.


Silti Nöyryytyksestä jää hieman sellainen kuva, että niin kompakti kuin se 146-sivuisena onkin, se voisi olla vieläkin kompaktimpi. Simonin draama olisi saatu pyöräytettyä loppuun pitkähkön novellin mitoissakin. Niin eleganttia ja viehkeää kuin teksti onkin, Suuret Oivallukset olisivat mahtuneet pienempäänkin tilaan. Niin mielenkiintoinen kuin Simonin ja Pegeenin suhde onkin, se on lopulta vain yksi palapelin palanen. Kirjan kerronnallisen selkärangan jokainen nikama on kaunis, mutta sen tehtävänä on tässä kuitenkin vain yhdistää pää ja häntä.

Toisaalta väljästi ladottu 146-sivuinen kirja on aina tavallaan kuin venähtänyt novelli. Ja mikäpä sitä venyttäessä kun kynä pysyy kädessä niin kuin Rothilla. Kuten olen jo aikaisemmin kehunut, Roth osaa kirjoittaa sivuhenkilöitä ja pienimuotoisia elämänkaaria paremmin kuin monikaan muu, eikä lukeminen koskaan tunnu työltä.

Tai ehkä Nöyryytyksen formaatti on osa merkitystä? Hippunen elämänviisautta venytettynä pitkän päivälliskeskustelun ajalle. Ehkä sen tarkoitus on leikkimielisesti näpäyttää kärsimättömiä arvostelijoita, jotka vetelevät punakynällä yli tekstiä, joka voisi olla tehokkaampaa. Ehkä siis, niin kaukaa haettua se onkin, itse lukemisenkin pitäisi tuntua hyvältä, eikä ainoastaan sen jos kirjassa on hyvä sanomia per sivu -suhde?

En siis yhdy aivan takalehden sanoihin siitä, että Nöyryytys olisi Rothin rajuin ja siekailemattomin teos. Portnoyn tauti avasi kuitenkin pelin aikanaan sellaisella pommilla. Tai sitten tuo siekailemattomuus on niin hienovaraista ja piilotettu sellaisen lukon taakse, joka aukeaa minulle vasta kun olen tarpeeksi vanha päästäkseni jollekin salatulle taajuudelle. Minulle kirja näyttäytyi enemmänkin haikuna: muodoltaan ja sisällöltään yhtä merkityksellisenä, kauniina ja kypsänä teoksena, josta joutuu pitämään enemmän tai vähemmän vaikka sitä kuinka yrittäisi pyöritellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti