sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Niko Kazantzakis: Veljesviha

Niko Kazantzakis: Veljesviha (303 s., Tammi 1981)
(alkup. Οι αδερφοφάδες, 1963)

Ollapa vapaa! Ja tietääpä, mikä tie vapauteen johtaa. Kreikan sisällissodan aikaan jokainen tie on täynnä väkivaltaa, kuolemaa, sankaruutta ja aatteen jaloutta ja ruoho aidan toisella puolella on aivan yhtä vihreää ja veristä. Ottaa askeleen sitten vasemmalle tai oikealle, joutuu samalla tavalla asettamaan syrjään ihmisyytensä selvitäkseen järjissään - antamaan esiaikaisen pedon ottaa vallan ja karjua väkivallan sanoja vieraalla äänellä.

Keskelle ei voi jäädä. Tästä saa jatkuvasti kuulla pienen Kastelloksen kylän pappi, isä Jannaros, joka tuskissaan juoksee ihmisten keskellä levittäen käsiään ja huutaen 'Rakkautta! Rakkautta!" Bolsevikeille hän on fasisti ja fasisteille bolsevikki.

Kun keskitie ei vie isä Jannarosta mihinkään, hän joutuu painimaan valinnan edessä: onko Jumalan tie auktoriteetin ja kirkon tie vai onko se vanhaa saastaa tieltään raivaava, Kristuksen uutta tulemista tietämättään valmistava kapinallinen tie? Kumpi tie on Isänmaan tie? Puolustavatko kreikkalaiset kotiaan bolsevikkikapinallisilta vai ovatko kreikkalaiset karanneet vuorille hyökätäkseen maansa varastaneiden fasistien kimppuun? Onko Kristus kirkossa vai Leninissä?

Ei, Kristus on isä Jannaroksessa, Kristus on ihmisessä. Vapaus ei ole vasemmalla tai oikealla vaan siinä, että laskee aseensa ja toimii oikein Jumalan edessä. Mutta onko kiväärejä kantavissa miehissä ja naisissa enää sen verran ihmistä jäljellä, että he kuulisivat?

Veljesviha on surullinen kertomus siitä, miten kauas ihmisyys pakenee hankalien kysymysten edessä. Eikä ainoastaan pakene, vaan ihminen kykenee painamaan sen tietoisesti syrjään. Sen sijaan, että ihmisyys taistelisi ihmisen hallinnasta ja ajaisi häntä tekemään oikein - mitä se sitten hänen käsitystensä mukaan onkin - ihminen yrittää suojella itseään sisäiseltä taistelulta kätkemällä ihmisyytensä.

Veljesviha on toisaalta myös kertomus siitä, miten kaunista on, kun yksikin ihminen voittaa tämän Jaakobin painin - tai pikemminkin pysyy siinä pinnalla. Isä Jannaros käy tätä taistelua päivästä päivään, yöstä yöhön, ja jokaisella merkitsevällä hetkellä hänen täytyy kerätä voimansa aina vain uudestaan. Hänen voimansa on Kristus ja hänen tiensä on Jumalan ja rakkauden tie, mutta tämä voima voisi myös yhtä hyvin olla nimetön.

Kristuksen sijaan voisi siis puhua yhtä hyvin ihmisyydestä, mutta kirjan rakennetta ja isä Jannaroksen sisäisen tuskan kuvausta palvelee hyvin, että tällä voimalla on selkeä henkilöitymä. Sisäinen taistelu voidaan siten kuvata ulkoisena, ihmisen ja Jumalan välisenä, ja samalla voidaan käyttää hyödyksi muitakin teemaan liittyviä elementtejä kuten uskonnollisia esineitä, rituaaleja ja paikkoja. Yksityinen taistelu saadaan siis tätä kautta ulkoistettua isä Jannaroksen välityksellä koko kylälle.

Veljesviha on täynnä pieniä kohtaloita, pieniä ihmisiä ja lukemattomia tapoja sulkea silmänsä siltä olennolta, joksi jokainen voi uhan ja mahdottoman valinnan edessä taantua. Samalla se kuitenkin näyttää että muitakin teitä on. Sellaisia, jotka lähtevät siitä, että ihmisyys on omaa, mätänevää kehoa suurempi asia ja jotka ovat yhtä hankalia joka askeleella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti