sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Niko Kazantzakis: Veljesviha

Niko Kazantzakis: Veljesviha (303 s., Tammi 1981)
(alkup. Οι αδερφοφάδες, 1963)

Ollapa vapaa! Ja tietääpä, mikä tie vapauteen johtaa. Kreikan sisällissodan aikaan jokainen tie on täynnä väkivaltaa, kuolemaa, sankaruutta ja aatteen jaloutta ja ruoho aidan toisella puolella on aivan yhtä vihreää ja veristä. Ottaa askeleen sitten vasemmalle tai oikealle, joutuu samalla tavalla asettamaan syrjään ihmisyytensä selvitäkseen järjissään - antamaan esiaikaisen pedon ottaa vallan ja karjua väkivallan sanoja vieraalla äänellä.

Keskelle ei voi jäädä. Tästä saa jatkuvasti kuulla pienen Kastelloksen kylän pappi, isä Jannaros, joka tuskissaan juoksee ihmisten keskellä levittäen käsiään ja huutaen 'Rakkautta! Rakkautta!" Bolsevikeille hän on fasisti ja fasisteille bolsevikki.

Kun keskitie ei vie isä Jannarosta mihinkään, hän joutuu painimaan valinnan edessä: onko Jumalan tie auktoriteetin ja kirkon tie vai onko se vanhaa saastaa tieltään raivaava, Kristuksen uutta tulemista tietämättään valmistava kapinallinen tie? Kumpi tie on Isänmaan tie? Puolustavatko kreikkalaiset kotiaan bolsevikkikapinallisilta vai ovatko kreikkalaiset karanneet vuorille hyökätäkseen maansa varastaneiden fasistien kimppuun? Onko Kristus kirkossa vai Leninissä?

Ei, Kristus on isä Jannaroksessa, Kristus on ihmisessä. Vapaus ei ole vasemmalla tai oikealla vaan siinä, että laskee aseensa ja toimii oikein Jumalan edessä. Mutta onko kiväärejä kantavissa miehissä ja naisissa enää sen verran ihmistä jäljellä, että he kuulisivat?

Veljesviha on surullinen kertomus siitä, miten kauas ihmisyys pakenee hankalien kysymysten edessä. Eikä ainoastaan pakene, vaan ihminen kykenee painamaan sen tietoisesti syrjään. Sen sijaan, että ihmisyys taistelisi ihmisen hallinnasta ja ajaisi häntä tekemään oikein - mitä se sitten hänen käsitystensä mukaan onkin - ihminen yrittää suojella itseään sisäiseltä taistelulta kätkemällä ihmisyytensä.

Veljesviha on toisaalta myös kertomus siitä, miten kaunista on, kun yksikin ihminen voittaa tämän Jaakobin painin - tai pikemminkin pysyy siinä pinnalla. Isä Jannaros käy tätä taistelua päivästä päivään, yöstä yöhön, ja jokaisella merkitsevällä hetkellä hänen täytyy kerätä voimansa aina vain uudestaan. Hänen voimansa on Kristus ja hänen tiensä on Jumalan ja rakkauden tie, mutta tämä voima voisi myös yhtä hyvin olla nimetön.

Kristuksen sijaan voisi siis puhua yhtä hyvin ihmisyydestä, mutta kirjan rakennetta ja isä Jannaroksen sisäisen tuskan kuvausta palvelee hyvin, että tällä voimalla on selkeä henkilöitymä. Sisäinen taistelu voidaan siten kuvata ulkoisena, ihmisen ja Jumalan välisenä, ja samalla voidaan käyttää hyödyksi muitakin teemaan liittyviä elementtejä kuten uskonnollisia esineitä, rituaaleja ja paikkoja. Yksityinen taistelu saadaan siis tätä kautta ulkoistettua isä Jannaroksen välityksellä koko kylälle.

Veljesviha on täynnä pieniä kohtaloita, pieniä ihmisiä ja lukemattomia tapoja sulkea silmänsä siltä olennolta, joksi jokainen voi uhan ja mahdottoman valinnan edessä taantua. Samalla se kuitenkin näyttää että muitakin teitä on. Sellaisia, jotka lähtevät siitä, että ihmisyys on omaa, mätänevää kehoa suurempi asia ja jotka ovat yhtä hankalia joka askeleella.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Robertson Davies: Viides rooli

Robertson Davies: Viides rooli (329 s., Tammi 1984)
(alkup. The Fifth Business, 1970)

Viides rooli on huolellisesti ja kauniisti kirjoitettu kertomus itseksi tulemisesta ja tasapainon löytämisestä tietoisen ja tiedostamattoman minän välille. Sanon huolellisesti kirjoitettu, koska tarinan päähenkilön analyysi omista elämänvaiheistaan ja oppimisensa polusta noudattaa äärimmäisen tunnollisesti analyyttisen psykologian oppeja. Kauniisti kirjoitettu, koska tarina ei siitä huolimatta tunnu psykologiselta case studylta.

Kirja alkaa 1900-luvun alun Kanadasta, pienestä Deptfordin kylästä. Nuori Dunstan Ramsey väistää kohtalokasta lumipalloa, joka osuu paikallisen papin raskaana olevan nuorikon, Mary Dempsterin, takaraivoon aiheuttaen pienen keskosen syntymän ja rouva Dempsterin ajautumisen kohti mielisairautta. Dunstanin elämän täyttävät siitä lähtien velvollisuudentunto, itsensä syyllistäminen ja tunne siitä, että jokin ei ole vielä hänen päänsä sisässä loksahtanut kohdalleen.

Nuoresta Dunstanista kasvaa vanha ja arvostettu - joskin hieman omalaatuinen - historianopettaja ja pyhimysten tutkija. Matkalla Dunstan syntyy uudelleen, arvioi itsensä osasia ja tekijöitä uudelleen ja uudelleen, löytää oman roolinsa toisten ihmisten näytelmissä ja oppii asettamaan toiset ihmiset oman elämänsä rooleihin. Lopulta Dunstan ymmärtää, mistä rakentuu, ja tämä ymmärrys johtaa terveelliseen ja väistämättömään uudelleenrakentumiseen.

Rooli on siis yksi kirjan avainsanoista. Oleellista ei ole se, kuka tai mikä kukakin on objektiivisesti, jossakin yhteisessä todellisuudessa, vaan se, minkä roolin kukakin täyttää kenekin psykologisessa todellisuudessa. Davies nostaa mestarillisesti esiin myyttejä ja tarinoita Dunstanin selvittäessä suhteitaan lapsuudenystäväänsä Boy Stauntoniin, Mary Dempsteriin, tai siihen ilmestykseen, joka esittää Dunstanille Saatanan roolia.

Pyhimykset täyttävät Dunstanin mielen sen jälkeen, kun rouva Dempster - toistaitoiseksi suistunut ihmisparka - alkaa hänen silmissään täyttää katolisen pyhimyksen kriteerejä. Pyhimykset istuvat luontevasti osaksi roolien määrittymisen ymmärrystä ja niiden avulla päästään myös luotaamaan ihmismielen välttämättömiä valoisia ja varjoisia sopukoita. Lopulta rouva Dempster asettuu osaksi Dunstanin oman elämän mytologiaa erittäin tyydyttävällä tavalla. Myyttien ja ihmisyyden suhdetta tutkitaan pyhimysten lisäksi myös sukeltamalla taikuuden ja illuusioiden maailmaan.

Viides rooli pitää hämmästyttävän hyvin yllä hahmojen ja tarinan uskottavuutta siitä huolimatta, että Dunstanin ja hänen elinpiirinsä tarina on kuin psykologinen oppikirjaesimerkki. Kaiken kruunaa uskomattoman tyydyttävä ja herkullinen loppu, jonka tekee mahdolliseksi juuri se, että samalla kun henkilöhahmot ovat lihaa ja verta, he ovat yhtä paljon roolihahmoja, jotka vievät klassisen draaman täydellisesti loppuunsa. Koska Daviesin tyyli kirjoittaa on lisäksi selkeää ja paikoin sopivan satiirista, ja koska hahmojen ja tapahtumien kuvaus on vaivatonta (mieleen tulee toinen tässä loistava kirjailija, Philip Roth), sai Viides rooli ansaitun paikan pienessä kirjahyllyssäni.

Jos siis aikoo tehdä tutkimusmatkan kanadalaiseen 1900-luvun kirjallisuuteen, voisi valita paljon huonommin kuin nimen Robertson Davies.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Stanislaw Lem: Isännän ääni

Stanislaw Lem: Isännän ääni (249 s., Kirjayhtymä 1985)
(alkup. His Master's Voice, 1968)

Isännän ääni onnistuu hankalassa tehtävässä - se saa satojen valovuosien mittaisen pimeän avaruuden kuilun näyttämään pieneltä ja mitättömältä niiden kuilujen rinnalla, jotka erottavat ihmisen kyvyn ymmärtää ja jonkun vieraan älyn tai yksinertaisesti maailmankaikkeuden kyvyn tuottaa. Lemin maailmassa ainoa mahdollinen - ja välttämättä sittenkin hyödytön - etenemistapa käsittämättömän edessä on tarkastella itseään ja niitä lukemattomia tapoja, joilla kaiken voi ymmärtää väärin.

Isännän äänen asetelma on käytännössä identtinen kuin Carl Saganin Ensimmäisessä yhteydessä. Vertailu täytyy tosin tehdä toisin päin, sillä Lemin kirja on kirjoitettu melkein kahta vuosikymmentä aikaisemmin. Avaruuden kohinasta napataan puolivahingossa neutriinosäteilyn kuljettama viesti, jossa mysteeriä on kaikki muu paitsi sen toistuminen ja siten eittämätön keinotekoisuus. Yhdysvaltojen hallitus käynnistää hankkeen, Isännän äänen, jonka tehtävänä on selvittää viestin arvoitus. Hankkeen puitteissa kynsiään viestiin kokeilevat yhtä lailla niin fyysikot, matemaatikot, astrologit, humanistit kuin biologitkin. Kirjan kertojana toimiva matematiikan professori Peter Hogarth haluaa antaa oman selvityksensä hankkeen vaiheista ja omasta osallisuudestaan siihen.

Aivan alusta asti tehdään selväksi että hanke ei ainoastaan tullut epäonnistumaan, vaan että mitään muuta vaihtoehtoa ei koskaan ollutkaan. Ongelma - tarkasteli sitä sitten minkä lähestymistavan avulla tahansa - ylittää ihmisen käsitykyvyn niin suurella marginaalilla, että parhaimmillaankin mahdollista on vain irrottaa arvoituksesta pieni satunnainen tiedonmurunen ja kuvitella ymmärtävänsä jotakin enemmän. Lem vertaa viestin osittain tulkinneita tutkijoita barbaarijoukkoon, joka rakentaa kirjoista nuotion ja riemuitsee lämmön äärellä.

Viesti ei ole hyödytön mahdottomasta luonteestaan huolimatta. Sen tarjoama oppi piilee yrittämisessä, epäonnistumisessa ja epäonnistumisten syiden analyysissa. Tähtiin kurottaminen muuttuu tutkimusretkeksi ihmiseen itseensä, siihen mitä tapa lähestyä ongelmia ja luokitella tuloksia kertoo meistä yksilöinä tai tietyn kulttuurin tai tieteellisen tradition edustajina ja siihen, kuinka ymmärryksemme puute ei salli meidän puhdistaa itseämme näistä ajattelun tavoista. Epäonnistumisten lähteet ovat monenkirjavia: vahvojen "maakalaismaisten" lähtöoletustensa lisäksi tutkijat joutuvat nyrjäyttämään aivonsa tutkiessaan ilmiöitä puhtaan luonnontieteellisesti ja yrittäessään samalla hyväksyä ajatusta siitä, että luonnolliselta vaikuttava aineisto on mahdollisesti jonkun tietoisesti manipuloimaa. Kuinka monella eri tasolla ja tavalla sanomia voidaankaan koodata ja välittää, ja mikä lopulta on edes tietoisen viestin, ohjaavan signaalin ja itsestään esiintyvän ilmiön ero?

Hankkeen paisuessa suuri kuva on jatkuvasti vaarassa kadota tutkijoiden innostuessa pienistä löydöistään, eikä metsää nähdä enää rönsyileviltä puilta. Tulokset ovat tärkeitä ja mielenkiintoisia jokaisessa muussa mielessä paitsi siinä joka on hankkeen keskiössä - jokainen tulos kun perustuu oletusten ja virheellisten päätelmien keolle. Yritykset ymmärtää lähettäjien motiiveja ja viestin kaksoismerkityksen syitä kaatuvat ihmisen mielikuvituksen rajoittuneisuuteen kaikkien selitysten pohjautuvan ihmiskunnan omiin käsityksiin, luonteeseen, myytteihin ja tarinoihin.

Isännän äänessä etsitään vastauksia ja niitä siis löydetäänkin, mutta vain koskien ihmistä itseään. Tieteeltä revitään objektiivisuus, ihmiseltä näkökulmaisuus ja maailmankaikkeudelta selitettävyys. Tuloksena on kirja, joka on aivoja nyrjäyttävä, puhdistava - jotenkin kädet pesevä - ja samalla raikkaan satiirinen. Sen tärkein anti on korostaan, miten me emme loppujen lopuksi mahda mitään sille mitä ja keitä me olemme, mutta että sen käsittely, pukeminen sanoiksi ja hyväksyminen tuo mukanaan sentään jonkinlaisen rauhan.


Isännän äänen
rinnalla Ensimmäinen yhteys kalpenee. Siinä vastaukset löydetään saavuttamalla harmonia ihmisen ja universumin välillä. Isännän ääni ei pääse tavallaan edes kysymysten asettamiseen asti, mutta se on matkana rehellinen, sympaattinen ja hämmentävä. Se tuoksuu matemaatikoiden, filosofien ja fyysikoiden hieltä mutta laajentaa mieltä enemmän kuin jännä tabletti. Isännän äänen jälkeen suosittelen syöksymään kohti Peter Wattsin Sokeanäköä ja Stanislaw Lemin toista klassikkoa, Solarista.