Carl Sagan: Ensimmäinen yhteys (433 s., Gummerus 1987)
(alkup. Contact, 1985)
Ensimmäinen yhteys on ison profiilin tavaraa. Sen kirjoittanut Carl Sagan oli merkittävä amerikkalainen tähtitieteilijä ja tieteen kansantajuistaja. Ennen Ensimmäistä yhteyttä ja sen jälkeen Sagan oli etupäässä tietokirjailija ja se näkyy kirjassa, niin hyvässä kuin pahassa.
Eleanor Arroway on tähtitieteilijä, jonka ura johtaa hänet Maapallon ulkopuolista elämää radioteleskooppien avulla etsivän Argos-projektin johtoon. Vuosien etsintöjen jälkeen teleskoopit poimivat signaalin, Viestin, jota lähetetään Vegan tähtijärjestelmästä 26 valovuoden päästä. Viesti on kiistaton todiste kehittyneen sivilisaation olemassaolosta ja jo sinällään mullistava tapahtuma.
Viestin sisältö on kuitenkin pitkään arvoitus. Ellien johdolla tutkijat kuorivat sitä kerros kerrokselta paljastaen koko ajan jotakin uutta siitä, mitä muukalaiset heille haluavat kertoa ja mitä ne heiltä odottavat. Yhtä tärkeää kuin viestin sisällön selvittäminen on myös sen varmistaminen, että maailman hallitukset suhtautuisivat viestiin yhtä avoimin mielin ja niin epäpoliittisesti kuin mahdollista.
Romaaniin on mahdutettu näennäisesti paljon tietoa, mutta loppujen lopuksi Viestin tulkinnan ongelmien pyörittely jää kovin pintapuoliseksi. Tulkintaprosessi nähdään tavallaan sarjana neronleimauksia ja uusi askel otetaan aina lopulta kovin vaivattomasti. Välillä jäädään pohtimaan, onko Viesti sittenkään avattavissa, mutta lukijalle annetaan vähän väliä uusia syitä olla optimistinen. Muukalaisten ja ihmisten suhdetta verrataan ihmisten ja muurahaisten suhteeseen, mutta lähinnä siinä mielessä, mitkä muukalaisten tarkoitusperät meidän suhteemme ovat; ei siinä mielessä, kuinka suuri todennäköisyys loppujen lopuksi on että kulttuurien eri muodot ja tasot potenssiin kymmenen tekevät yhteisen kielen löytämisen mahdottomaksi. Siis vaihtoehtoina nähdään Tulemme rauhassa ja Tuomme tuhon, ei Rkklkösöööd fkooe ja Proököldlöaöeö.
Myös kaunokirjallisesti Ensimmäinen yhteys on monin kohdin jotenkin kiusallista luettavaa. Siitä näkyy, että sen on kirjoittanut suurella itseluottamuksella (ja etumaksulla) mies, joka tietää mistä puhuu ja mitä hän haluaa sanoa. Siinä yhtälössä kärsii hieman se, miten asian sanoo. Kaunokirjalliset ansiot natisevat liitoksistaan kun Sagan yrittää tasapainotella tiedemiehen, tietokirjailijan ja kaunokirjailijan rooliensa välillä.
Kirjan puoleenväliin mennessä kirjan fokus nimittäin siirtyy ihmisen ja muukalaisen kohtaamisesta ja sen aiheuttamista lukemattomista kutkuttavista kysymyksistä siihen, että ihan tosissaan tässä ollaan etsimässä ja löytämässä vastausta universumin syihin ja seurauksiin. Nämä kaksi fokusta ovat tietenkin toistensa vastakappaleita - koska kirjailija tietenkin valitsee sen, mitä kirjallaan yrittää sanoa - mutta sen sijaan että antaisi ajatusten ja vihjausten soljua juonen lomassa Sagan päättääkin tuoda niitä esille yhtä hienovaraisesti kuin jos kaivertaisi vihkisormusta katuporalla. Tietyssä vaiheessa kirjaa kirjailija nimittäin napsauttaa sormiaan ja laukaisee päähenkilössä suunnattoman tarpeen avata teologinen keskustelu, joka kulkee kuin raiteilla kohti omaa päämääräänsä, jonka saavuttamista jopa itse muukalaiset lopulta edesauttavat.
Tämän seurauksena itse ensimmäinen yhteys ja sen jälkipuinti on antikliimaksi: koska juoni alkaa vähitellen tukea sitä maailmankuvaa, josta hahmot ovat ensin sivutolkulla puhuneet, se ei tunnu hämmentävältä tai villiltä - kuten se olisi voinut - vaan enemmänkin kiusalliselta. Juonesta tulee tavallaan huutomerkki kirjailijan latomien teesien perään. Tätä ei lainkaan auta se, että vaikka itse Ensimmäistä Kohtaamista on muutenkin vaikea kirjoittaa sortamatta lukijan pilvilinnoja, Sagan onnistuu olemaan tässä hieman turhan korni.
Sisällöstä tiettyyn rajaan asti viis kunhan esitys olisi kunnossa (koska kaunokirjallisuuden lukijana en tietenkään oleta että kirjojen maailmankuvien pitäisi olla erityisen totta, mitä se sitten lieneekään), mutta ongelmana on se että Ellien hahmo ei ole tarpeeksi uskottava käydessään ylikiihkeää teologista keskustelua esiin marssitettavien sivuhenkilöiden (joihin lukeutuu kristittyjä tv-saarnaajia kaksin kappalein ja lopulta myös muiden uskontojen ja ideologien edustajia) kanssa. Mukana on myös muutamia ehjiä sivuhenkilöitä, mutta hahmogalleria näyttäytyy liian selkeästi Ellien tukijoukkona, psykiatreina jotka kehoittavat "päästämään kaiken ulos".
Ensimmäinen yhteys olisi voinut herättää ihmetystä, pohdintaa, suuria tunteita ja teologista hämmennystä aivan itsessään, omilla eväillään, jos niihin eväisiin oltaisiin luotettu. Sen sijaan Sagan ymmärtää väärin tilaisuutensa ja suorastaan hukuttaa lukijan jonkinlaisella Käsikirjalla Agnostisismin ja Pyhyyden Olemuksesta. Tässä piilee oikeastaan ironiaa: Sagan käyttää paljon vaivaa rinnastaessaan pyhyyden kokemisen tieteellisen ymmärryksen kasvamiseen, mutta selittäessään kaiken puhki hän epää sen tunteen mahdollisuuden lukijalta.
Kyllä minä niin mieleni siis pahoitin. Saganin tiedemiehen ja kansantajuistajan lähtökohdista olisi voinut syntyä kirja, joka olisi jaksanut lumota loppuun asti Viestin ja Kohtaamisen avulla: Sagan kun kuitenkin osaa kirjoittaa vieraan elämän mahdollisuudesta yhtäaikaisesti sopivan uskottavasti ja uskomattomasti.
En osaa siis suositella Ensimmäistä yhteyttä ainakaan varauksetta, mutta minulle jäi toki epämääräinen muistikuva että kaikesta parjaamisestani huolimatta valtaosa kirjasta oli oikein luettavaa tekstiä ja paikoin Viestin vähittäinen selviäminen kutkutti oikein tosissaan. Saganin olisi vain pitänyt malttaa olla liimaamatta suuria kysymyksiä ja vastauksia erikeepperillä tarinan tuulilasiin.
Kysymys elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta on runollinen ja romanttinen tasan niin kauan kunnes se sanotaan ääneen - ja Saganin vastaus on yhtä lailla yhtä romanttinen kuin "42".
(alkup. Contact, 1985)
Ensimmäinen yhteys on ison profiilin tavaraa. Sen kirjoittanut Carl Sagan oli merkittävä amerikkalainen tähtitieteilijä ja tieteen kansantajuistaja. Ennen Ensimmäistä yhteyttä ja sen jälkeen Sagan oli etupäässä tietokirjailija ja se näkyy kirjassa, niin hyvässä kuin pahassa.
Eleanor Arroway on tähtitieteilijä, jonka ura johtaa hänet Maapallon ulkopuolista elämää radioteleskooppien avulla etsivän Argos-projektin johtoon. Vuosien etsintöjen jälkeen teleskoopit poimivat signaalin, Viestin, jota lähetetään Vegan tähtijärjestelmästä 26 valovuoden päästä. Viesti on kiistaton todiste kehittyneen sivilisaation olemassaolosta ja jo sinällään mullistava tapahtuma.Viestin sisältö on kuitenkin pitkään arvoitus. Ellien johdolla tutkijat kuorivat sitä kerros kerrokselta paljastaen koko ajan jotakin uutta siitä, mitä muukalaiset heille haluavat kertoa ja mitä ne heiltä odottavat. Yhtä tärkeää kuin viestin sisällön selvittäminen on myös sen varmistaminen, että maailman hallitukset suhtautuisivat viestiin yhtä avoimin mielin ja niin epäpoliittisesti kuin mahdollista.
Romaaniin on mahdutettu näennäisesti paljon tietoa, mutta loppujen lopuksi Viestin tulkinnan ongelmien pyörittely jää kovin pintapuoliseksi. Tulkintaprosessi nähdään tavallaan sarjana neronleimauksia ja uusi askel otetaan aina lopulta kovin vaivattomasti. Välillä jäädään pohtimaan, onko Viesti sittenkään avattavissa, mutta lukijalle annetaan vähän väliä uusia syitä olla optimistinen. Muukalaisten ja ihmisten suhdetta verrataan ihmisten ja muurahaisten suhteeseen, mutta lähinnä siinä mielessä, mitkä muukalaisten tarkoitusperät meidän suhteemme ovat; ei siinä mielessä, kuinka suuri todennäköisyys loppujen lopuksi on että kulttuurien eri muodot ja tasot potenssiin kymmenen tekevät yhteisen kielen löytämisen mahdottomaksi. Siis vaihtoehtoina nähdään Tulemme rauhassa ja Tuomme tuhon, ei Rkklkösöööd fkooe ja Proököldlöaöeö.
Myös kaunokirjallisesti Ensimmäinen yhteys on monin kohdin jotenkin kiusallista luettavaa. Siitä näkyy, että sen on kirjoittanut suurella itseluottamuksella (ja etumaksulla) mies, joka tietää mistä puhuu ja mitä hän haluaa sanoa. Siinä yhtälössä kärsii hieman se, miten asian sanoo. Kaunokirjalliset ansiot natisevat liitoksistaan kun Sagan yrittää tasapainotella tiedemiehen, tietokirjailijan ja kaunokirjailijan rooliensa välillä.
Kirjan puoleenväliin mennessä kirjan fokus nimittäin siirtyy ihmisen ja muukalaisen kohtaamisesta ja sen aiheuttamista lukemattomista kutkuttavista kysymyksistä siihen, että ihan tosissaan tässä ollaan etsimässä ja löytämässä vastausta universumin syihin ja seurauksiin. Nämä kaksi fokusta ovat tietenkin toistensa vastakappaleita - koska kirjailija tietenkin valitsee sen, mitä kirjallaan yrittää sanoa - mutta sen sijaan että antaisi ajatusten ja vihjausten soljua juonen lomassa Sagan päättääkin tuoda niitä esille yhtä hienovaraisesti kuin jos kaivertaisi vihkisormusta katuporalla. Tietyssä vaiheessa kirjaa kirjailija nimittäin napsauttaa sormiaan ja laukaisee päähenkilössä suunnattoman tarpeen avata teologinen keskustelu, joka kulkee kuin raiteilla kohti omaa päämääräänsä, jonka saavuttamista jopa itse muukalaiset lopulta edesauttavat.
Tämän seurauksena itse ensimmäinen yhteys ja sen jälkipuinti on antikliimaksi: koska juoni alkaa vähitellen tukea sitä maailmankuvaa, josta hahmot ovat ensin sivutolkulla puhuneet, se ei tunnu hämmentävältä tai villiltä - kuten se olisi voinut - vaan enemmänkin kiusalliselta. Juonesta tulee tavallaan huutomerkki kirjailijan latomien teesien perään. Tätä ei lainkaan auta se, että vaikka itse Ensimmäistä Kohtaamista on muutenkin vaikea kirjoittaa sortamatta lukijan pilvilinnoja, Sagan onnistuu olemaan tässä hieman turhan korni.
Sisällöstä tiettyyn rajaan asti viis kunhan esitys olisi kunnossa (koska kaunokirjallisuuden lukijana en tietenkään oleta että kirjojen maailmankuvien pitäisi olla erityisen totta, mitä se sitten lieneekään), mutta ongelmana on se että Ellien hahmo ei ole tarpeeksi uskottava käydessään ylikiihkeää teologista keskustelua esiin marssitettavien sivuhenkilöiden (joihin lukeutuu kristittyjä tv-saarnaajia kaksin kappalein ja lopulta myös muiden uskontojen ja ideologien edustajia) kanssa. Mukana on myös muutamia ehjiä sivuhenkilöitä, mutta hahmogalleria näyttäytyy liian selkeästi Ellien tukijoukkona, psykiatreina jotka kehoittavat "päästämään kaiken ulos".
Ensimmäinen yhteys olisi voinut herättää ihmetystä, pohdintaa, suuria tunteita ja teologista hämmennystä aivan itsessään, omilla eväillään, jos niihin eväisiin oltaisiin luotettu. Sen sijaan Sagan ymmärtää väärin tilaisuutensa ja suorastaan hukuttaa lukijan jonkinlaisella Käsikirjalla Agnostisismin ja Pyhyyden Olemuksesta. Tässä piilee oikeastaan ironiaa: Sagan käyttää paljon vaivaa rinnastaessaan pyhyyden kokemisen tieteellisen ymmärryksen kasvamiseen, mutta selittäessään kaiken puhki hän epää sen tunteen mahdollisuuden lukijalta.
Kyllä minä niin mieleni siis pahoitin. Saganin tiedemiehen ja kansantajuistajan lähtökohdista olisi voinut syntyä kirja, joka olisi jaksanut lumota loppuun asti Viestin ja Kohtaamisen avulla: Sagan kun kuitenkin osaa kirjoittaa vieraan elämän mahdollisuudesta yhtäaikaisesti sopivan uskottavasti ja uskomattomasti.
En osaa siis suositella Ensimmäistä yhteyttä ainakaan varauksetta, mutta minulle jäi toki epämääräinen muistikuva että kaikesta parjaamisestani huolimatta valtaosa kirjasta oli oikein luettavaa tekstiä ja paikoin Viestin vähittäinen selviäminen kutkutti oikein tosissaan. Saganin olisi vain pitänyt malttaa olla liimaamatta suuria kysymyksiä ja vastauksia erikeepperillä tarinan tuulilasiin.
Kysymys elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta on runollinen ja romanttinen tasan niin kauan kunnes se sanotaan ääneen - ja Saganin vastaus on yhtä lailla yhtä romanttinen kuin "42".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti