sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Watts: Sokeanäkö (359 s., Gummerus 2013)
(alkup. Blindsight, 2006)

Maasta otetaan monimutkainen kuva yli kuudenkymmenentuhannen muukalaissateelliitin avulla. Aurinkokunnan laidalta lähetetään kaukaiseen avaruuteen tuntematonta signaalia. Kukaan ei tiedä mistä on kysymys, ja ensimmäistä kontaktia ottamaan lähetetään pieni mutta sitäkin edustavampi joukko ihmiskunnan pisimmälle jalostuneita ja erikoistuneita yksilöitä. Alkaa hermostuttava kilpajuoksu - kumpi osapuoli oppii ymmärtämään toista ja ennen kaikkea toisen aiheuttamaa vaaraa?

Sokeanäkö on timanttinen yhdistelmä kovaa scifiä ja Stanislaw Lemiä. Kovaa scifiä se on siinä mielessä, että tieteellisen kielenkäytön kanssa ei kursailla. Biologian, astronomian ja tekniikan termistön viljely on runsasta ja suurin osa kirjan merkittävistä huomioista ja esitetyistä teorioista tuntuu joko pohjautuvan todellisuuteen (tai mahdollisuuteen) tai olevan niin hyvin valehdeltuja, että niitä ei vaivaudu epäilemään ja murtamaan siten immersiota.

Sokeanäkö ei kuitenkaan ole kertomus triviaaleista faktoista ja teoreemista, vaan sen perusteemat muistuttavat kovasti Stanislaw Lemin käsittelemiä: Mikä on älykkyyden ja tietoisuuden luonne ja rooli? Millä ehdoilla eri olentojen keskinäinen ymmärrys on mahdollista - vai onko sellaisia ehtoja edes aina mahdollista löytää? Näistä lähtökohdista ei ole yllättävää, että kirja käsittelee oikeastaan enemmän ihmistä itseään kuin ihmistä kohtaavaa tuntematonta. Jälkimmäinen on enemmänkin työkalu edellisen tarkastelussa.

Kirjan päähenkilö on Siri Keeton, synteetikko, jonka tehtävä on tarkkailla, ymmärtää ja välittää - muuttaa ymmärettävään muotoon asioita, joita hän ei edes itse ymmärrä. Hän osaa lukea ihmisiä yhtä lailla kuin raportteja; ilman empatiaa ja tulkiten käyttäytymismalleja aikaisempaan kokemukseensa perustuen. Sirin täytyy onnistuakseen olla ulkopuolinen ja neutraali, mutta kuinka olla aiheuttamatta vastareaktioita ihmisissä, joita hän tarkkailee?

Retkikunnan jokainen jäsen on omalla tavallaan edistyksellinen tuote: istukkeilla jatkettu biologi, monipersoonainen kielitieteilijä, sukupuutosta henkiinherätetty yliälykäs peto ja kovitettu sotilas. Siri itse on joutunut opettelemaan taitonsa toipuessaan radikaalista aivoleikkauksesta. Ei siis ole mikään ihme että ihmisyyden, riittävyyden ja roolin kysymykset nousevat esiin tuon tuosta.
 
Vertailu Stanislaw Lemin Solarikseen - jossa tulkittavana kohteena on koko planeetan pinnan peittävä älyllinen meri - on välttämätöntä. Kummassakin kirjassa kaikki alkaa kaatua pian sisäänpäin, ja aluksi yksinkertaisemmista hahmoista alkaa tulla esiin uusia kerroksia. Keskustelut siirtyvät koskemaan omia tapoja havaita, ymmärtää, tuntea ja toimia. Vieras läsnäolo tekee tehtävänsä vaikka ei liikauttaisi evääkään.

Kaikeksi onneksi mielenkiinto ei kohdistu lopullisesti sisäänpäin. Tuntematon kauhu alkaa saada jatkuvasti hermostuttavampia muotoja sitä mukaa kun lamaannuttava itsetarkastelu etenee. Kumpikaan elementti ei jää toisen varjoon vaan intensiteetti nousee tasaisesti kohti lopun huipennusta.


Päähenkilön taaksejäänyttä elämää Maapallolla käydään läpi takautumien avulla keskittyen entiseen tyttöystävään, Chelseaan. Pariskunnan ongelmat eivät ole kaikkein arkisimpia vaan keskittyvät siihen, antaako Siri naisen muokata aivojaan (hellävaraisesti, totta kai), jotta hän unohtaisi lapsuutensa traumaattisia muistoja ja pystyisi olemaan onnellinen. Chelsea on myös kova kyselemään, ja Siri pääsee hänen avullaan kätevästi selittämään lukijalle kaikenlaista - niin omaan työhönsä ja mielenliikkeisiinsä liittyvää kuin muitakin asioita. Nämä takaumat eivät siis anna lukijalle leppoisaa lepotaukoa ja valota Sirin "toista puolta". Enemmänkin ne korostavat, että sellaista ei ole. Kukkakedoille ei paeta.

Siinä missä avaruudessa tapahtuva pienen ryhmän ja tuntemattoman vuorovaikutus on onnistunutta, jää Maapallon tapahtumista jotenkin halvempi kuva. Maan scifi on populaarimpaa ja yksityiskohdat mehukkaampia. On virtuaalitodellisuus-Taivas, johon ihmiset pakenevat, on kapinallisia jotka taistelevat tätä elämäntyyliä vastaan, baareissa imetään kemikaaleja suoraan sormiin ja seksi "ensimmäisessä persoonassa" on vanhanaikainen fetissi. Tämän takia ajatukset eivät palaa takaisin Maahan niin usein kuin haluaisi - "voi jos ne vain kotona tietäisivät tämän"-tunnetta ei pääse kunnolla syntymään.

Yllättävää kyllä tapa jolla kirja käsittelee vampyyreita, henkiinherätettyjä esihistoriallisia petoja, joilla on ylivertainen älykkyys ja sisäänrakennettu ristikammo, ei kuulu tähän latteampaan kategoriaan. Päinvastoin, retkikunnan johtajana toimivan vampyyrin ja muun miehistön välit muodostavat ison osan jännitteestä ja ovat keskeisessä roolissa ihmisyyden luonnetta pohdittaessa.

Sokeanäköä ei siis voi sanoa kevyeksi kirjaksi. Jos tieteellinen nippelitieto ei tunnu omimmalta alueelta, kirjaa voi kuitenkin lukea aivan hyvin ymmärtämättä aivan kaikkea. Tämä koskee astronomista tietoa, faktoja aluksen tekniikasta ja esimerkiksi erilaisista säteilyistä ja niiden vaikutuksista. Kirjan selkäranka ovat ajatukset tietoisuudesta, ja riittää aivan hyvin että keskittää aivokapasiteetin mutustelemaan näitä kohtia.

Kirja onnistuu erittäin hyvin kansantajuistamaan monimutkaisia ajatuksia (niin oikeita kuin kuvitteellisia), mutta silti se voisi olla paikoin hellempi lukijalle. Välillä tietomäärä aiheuttaa ähkyä - juuri monimutkaisen biologisen selityksen loppuessa siirrytään saman tien puhumaan magneettikentistä, kielen luonteesta tai vähintään monimutkaisen avaruusaluksen rakenteesta ja lukemattomista laipioista, kahvoista tai sulkuporteista (lopetin jo hyvissä ajoin yrityksen pysyä kärryillä aluksen pohjapiirroksesta ja niiden kaikkien laipioiden sijainnista).

Ähky on kuitenkin enimmäkseen positiivista, varsinkin kun Sokeanäkö onnistuu kuljettamaan isoja teemojaan kohtuullisen loogisesti aina syvemmälle ja syvemmälle tasolle siten, että ymmärrys rakentuu vähitellen ja kerroksittain. Lukijan ähky vastaa hahmojen omaa ähkyä. Sokeanäkö on kunnianhimoinen ja sen lukeminen tuntuu jotenkin merkittävältä. Sen kanssa saa itsensä solmuun, mutta koko ajan se antaa syyn jatkaa eteenpäin. Maapallon hieman latteammat tapahtumat eivät vie liikaa roolia tunnelmalliselta avaruusseikkailulta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti